Manuaaliset hoitomuodot kiinalaisessa lääketieteessä

Kiinalainen lääketiede on historiallisesti sisältänyt akupunktion ja yrttilääkinnän ohella valtavan kirjon erilaisia hoitomuotoja. Hoitoja on löytynyt kylvyistä, luukorjauksesta (nikamakäsittelyä ja traumatologiaa), hierontaan, iilimadoin tehdyistä verenpäästöistä piikkien avulla tehtävään verenvuodatukseen, guashan ja erilaisiin sisäelinkäsittelyihin. Nykyään useat näistä hoitomuodoista ovat kiinassakin marginaalisa ja niitä on korvautunut mm. kirurgialla ja länsimaisella lääketieteellä. Oheissa esitetyt hoitomuodot ovat yhä yleisesti käytössä ja niitä käytettään myös lännessä.

Guāshā 刮痧

Guāshā nimitys muodostuu kahdesta sanasta guā ja shā. Guā tarkoittaa raappaamista ja kaapimista. Shā tarkoittaa näppyläistä sairautta. Hoitomuodon yhteydessä shā-termillä viitataan hoidosta usein syntyviin jälkiin. Tätä, yleensä lastamaisella, guāshā-kammalla tehtävää hoitoa käytetään poistamaan kuumuutta ja myrkkyjä verestä ja kudoksista. Sillä voidaan myös poistaa pinnallisempia veren salpautumia ja avata kanavia. Hoidon varhaisin käyttö liittyi enemmän tuulen poistamiseen. Guāshā käsittelyjä tehdään välillä myös selluliitin poistamiseksi.

Toisin kuin akupunktio ja moxibustio, guāshā ei ole klassikoissa esiintyvä hoitomuoto. Guāshā oli pitkään Kiinan yleisen kansanperinteen tuntema kansanparannuskeino, jota käytetään yhä nykyäänkin ilman kiinalaisen lääketieteen tuntemusta esimerkiksi flunssan ja lihaskipujen hoitoon. Kiinalaiset lääkärit alkoivat yleisesti käyttää guāshāta ja kirjoittaa siitä vasta Míng-dynastian aikana (1368 – 1644). On myös mahdollista, että se on ollut käytössä joillakin alueilla jo Han-dynastian aikana (206 eaa. – 220 jaa.). Guāshā-kammat olivat alun perin kivisiä tai luisia. Usein hoitamiseen käytettiin myös kuppaussarven reunaa. Han-dynastian aikainen Huángdì Nèijīng Sùwèn – 黃帝內經素問 pitää sisällään viittauksia kiviin. Sen neljännessä kappaleessa esimerkiksi lukee: ”On aina huomioitava nämä sijainnit suoritettaessa hoitoa neuloilla ja kivillä”. Lauseen merkit 鍼石 voidaan kääntää neulakiviksi, jos oletetaan ensimmäisten neulojen olleen teräviä kiviä. Varhaiseen akupunktioon liittyi suoneniskentä ja polttohoidot (moxan alkumuoto), joten tämä on mahdollista. Koska tekstit kuitenkin puhuvat erikseen kivistä, neuloista ja pistämisestä, on todennäköisempää että kohta saattaa viitata guāshān käyttöön.

Guāshān tekeminen ja shā-jäljet

Guāshāta käytetään yleisesti pinnallisten kudosten käsittelyyn liu’uttamalla guāshā-kampaa öljytyllä iholla pienen paineen kanssa. Vaikka käsittely on lähes täysin kivutonta, mutta käsittelystä jää voimakas mustelman kaltainen jälki käsitellylle alueelle. Jäljet ovat samantyyppiset kuin kuivakuppauksesta jäävät jäljet ja ne paranevat itsestään. Hoidossa ei rikota ihoa, eikä rikkinäistä tai tulehtunutta ihoa käsitellä. Kun guāshāsta jää jäljet, niitä kutsutaan nimellä shā. Shān värien sanotaan kertovan alueella esiintyvän ongelman luonteesta.

Shā-jälkien merkityksiä ovat esimerkiksi:

  • Kirkas punainen – ulkoinen lyhytaikainen pikkuvaiva, joka paranee helposti
  • Tumman punainen – sisäisempi, pitkäaikainen, jossa mahdollisesti kuumuutta
  • Sinipunaiset/mustanpuhuvat – veren salpautuma, sisäinen ja krooninen ongelma
  • Sinivihreä – kipuun liittyvä qin ja veren salpautuma
  • Kellertävä – kosteuteen liittyvä

Hieronta ja akupainanta

Kiinalaisessa lääketieteessä hierontaa nimitetään usein nimillä ànmó 按摩 ja tuīná 推拏. Akupainannalla ja akuhieronnalla (zhǐyā 指壓) puolestaan käsitetään usein vain muutamiin pisteisiin keskittyvää hierontaa laajemman hieronnan sijaan.

Hieronta on luultavasti ollut ensimmäisiä hoitamisen muotoja myös Kiinassa. Kiinalaisen hieronnan perinne juontaa juurensa kuitenkin osittain myös muinaisista kultivointiin tähtäävistä venyttely ja qìgōng 氣功 -harjoituksista. Kiinalaisen lääketieteen teoriaan perustuvana hoitomuotona hieronta on ainakin yli 2500 vuotta vanha. Shiatsu-hieronta nimellä tunnettu hoitomuoto perustuu myös kiinalaiseen lääketieteeseen. Japaniin kiinalainen lääketiede tuli 600-luvun tienoilla. On kuitenkin viitteitä, että Japanissa on ollut myös vanhempi itsenäinen hieronnan muoto, mutta se on luultavasti sulautunut kokonaan kiinalaisen lääketieteen mukana tulleeseen perinteeseen. Shiatsu nimeä ollaan käytetty vasta 1900-luvulta alkaen.

Kiinalainen ja japanilainen hieronta eroaa länsimaisesta hieronnasta pääasiallisesti taustalla olevan teorian suhteen. Kiinalaisen lääketieteen asiantuntija tekee hierottavalle pitkähkön haastattelun, kuten akupunktioonkin mentäessä. Kiinalaiseen lääketieteeseen pohjaava hieronta ei välttämättä eroa niinkään tekniikoiltaan länsimaisesta hieronnasta, kuin hoidon kohteena olevien alueiden puolesta. Ànmó-, tuīná- tai shiatsuterapeutti keskittyy usein ongelmana oleviin kanaviin ja käsittelee kanavan kulun mukaisesti myös muitakin alueita, kuin missä vaiva ilmenee. Nykyään kineettisen ketjun tuntemuksen myötä, myös länsimaiset hierojat ja fysioterapeutit ovat alkaneet huomioida samanlaisia yhteyksiä eri kehonosien suhteen. Kiinalaisen lääketieteen pohjalta saatetaan hieronnalla pyrkiä hoitamaan kuitenkin myös vaivoja, joita länsimaisella hieronnalla ei pyritä hoitamaan, kuten sisäelimellisiä sairauksia.

Hieronta on usein vain yhtenä osana pätevien terapeuttien tavassa hoitaa. Hierontaan yhdistetään usein myös muita tekniikoita, kuten moxibustiota, akupunktiota, öljykäsittelyä, ruokavalioneuvontaa ja kuppausta.

 

 

Öljyt ja voiteet kiinalaisessa lääketieteessä

Kiinalaisessa lääketieteessä on perinteisesti käytetty myös yrttihauteita, voiteita ja öljyjä. Näiden hoitomuotojen käyttö kiinalaisen lääketieteen mukaisesti on lännessä hyvin vähäistä. Jo Hàn-dynastian (206 eaa. – 220 jaa.) alusta oleva Língshū 靈樞 kuvaa öljyjen käyttöä. Siinä neuvotaan käyttämään esimerkiksi hevosenrasvaan uutettua kanelia tiettyihin kylmyydestä johtuviin kipu ja jännitystiloihin.

Kiinalainen lääketiede käyttää kasviuutteita ja öljyjä sisäisesti ja ulkoisesti tilanteesta riippuen. Länsimaalaisen aromaterapian öljyissä on useita myös Kiinassa perinteisesti käytettyjä öljyjä. Tällaisia ovat esimerkiksi siankärsämö, minttu, salvia, frankincense ja mirha. Kiinalaisen lääketieteen öljyjen käyttö kuitenkin poikkeaa paljon eteeristen öljyjen länsimaisesta käytöstä. Kiinalaisen lääketieteen mukaisessa käytössä tehdään ensin huolellinen diagnoosi, jonka jälkeen öljyt valitaan niiden ominaislaatujen mukaan. Tällaisia ominaislaatuja ovat esimerkiksi lämpötila, kuten kuuma, lämmin, neutraali viileä ja kylmä. Lämpötilan lisäksi myös vaikutuksen alaiset meridiaanit on tunnettava. Tällä tavoin öljyjä voidaan sekoittaa ja käyttää ohjaamaan vaikutus voimakkaammin tietyille alueille tai vaikuttaa kehon tiettyjen toimintojen välisiin suhteisiin.