Kiinalaisella lääketieteellä voidaan historian valossa sanoa olevan rokotemyönteinen asenne, vaikkakin myös vastustusta on historian aikana esiintynyt. Samalla tavalla modernin lääketieteen suhtautuessa myönteisesti rokotteisiin, yksittäisten terveydenhuollon ammattilaisten näkemykset rokotuksia kohtaan vaihtelevat, kuten tulee esille yksittäisten lääkärien varoitteluista rokotteiden vaarojen suhteen sekä esimerkiksi erilaisena ympäri maailmaa ilmenevänä rokotevastaisuutena terveydenhuollon toimijoissa.
Rokotteiden isänä pidetään usein englantilaista Edward Jenneriä. Jenner havaitsi lievemmän oireiston aiheuttavan lehmärokon suojaavan sairastumiselta vaikeampaan isorokkoon ja istutti sitä ihmisiin. Ensimmäinen dokumentoitu lehmärokon istutus tapahtui vuonna 1796. Isorokko oli sairaus, jota vastaan ensimmäinen rokote kehitettiin. Jo ennen tätä lehmärokosta kehitettyä rokotetta oli 1700-luvulla käytetty isorokon inokulaatiota ennaltaehkäisevässä mielessä Euroopassa. Kiinalaisen lääketieteen yleistä suhtautumista rokotteisiin kuvaa hyvin suhtautuminen juuri isorokkoon ja sen ennaltaehkäisyyn.
Isorokko Kiinassa
Kiinalaisessa lääketieteessä ensimmäinen kuvaus isorokosta löytyy kuuluisan alkemistilääkärin Gě Hóngin 葛洪 (283 – 343) teoksesta Zhǒuhòu Bèijífāng 肘後備急方. Teoksen nimi tarkoittaa hihassa säilytettäviä hätätilaa varten tarkoitettuja ohjeita. Varsinaiseen isorokon inokulaatioon löytyy ensimmäisiä viitteitä vasta 1000-luvun paikkeilla. Dòuzhěn dìnglùnin 痘疹定論 mukaan pääministeri Wáng Dàn 王旦 (957 – 1017) vei muiden lastensa sairastuttua poikansa suojaan ja hänelle tehtiin ennaltaehkäisevää lääkettä isorokon paiseesta. Laajamittaisempia viitteitä inokulaatiosta löytyy 1500-luvulta eteenpäin. Kiinassa lääkärien metodeihin kuului inokulaation lisäksi myös sairaiden eristäminen sekä erilaiset immuniteettia vahvistavat ravinnot ja yrtit. Isorokko oli levinnyt Japaniin buddhalaisten munkkien myötä Koreasta ja 1600-luvulla inokulaatio hoito levisi Kiinasta myös Japaniin.
Inokulaatio oli paljon moderneja rokotteita riskialttiimpaa ja saattoi aiheuttaa pahimmillaan täyden taudinkuvan ja potilas saattoi levittää isorokkoa. Kiinalaisten ohjeistusten perusteella inokulaatioon liittyvät riskit tiedostettiin ja esimerkiksi ohjeistuksissa 1700-luvun alusta kuvataan tarkemmin istutettavan materiaalin säilytystä, sopivaa aikaa ja lämpötilaa. Kiinalaisten kirjoitusten mukaan oikein tehty isorokkoistute sairastutti vain harvoin. Luultavimmin säilytys oli heikentänyt tai tappanut suuren osan viruksista. Pikaisesti tehdyistä tuoreista eritteistä kuvattiin sairastuvan helposti. Kiinalaiset lääkärit myös pohtivat nenänkautta saadun altistuksen ja pistoksen eroa. Lääkäreiden tavoitteena oli suojata ihmisiä mahdollisimman pienillä riskeillä varmistamalla mahdollisimman mieto reaktio istutukseen sen aikaisen tietämyksen valossa.
Kiinalaisten lääkäreiden historiallisia tulkintoja isorokosta
Historiallisten lähteiden perusteella isorokko oli tullut Kiinaan vihollissotilaiden mukana jo Han-kaudella (206 eaa. – 220 jaa.). Isorokkoa tarkasteltiin pääasiassa ulkoisista syistä johtuvana sairautena tai kulkutautina. Sen oirekuvan nähtiin kuuluvan ns. kuumuusmyrkkykategoriaan, jossa sairauteen liittyy esim. kuumetta, tulehtuneita paiseita ja verenvuotoa. Myös tuulisairauskategoriaa esitettiin mahdollisuudeksi, sillä tuulisairaudet tyypillisesti alkavat äkillisesti, ovat tarttuvia infektiosairauksia ja niihin liittyi vilunväreitä, kuumetta ja mahdollisesti näppyjä. Tähän kategoriaan laskettiin tyypillisesti esimerkiksi flunssat ja influenssat. Han-kaudella useiden sairauksien nähtiin johtuvan alun perin kylmälle altistumisesta ja näin myös talvella itsensä palelluttamisen aiheuttamaa heikentymistä ja nälkiintymistä epäiltiin altistavaksi tekijäksi isorokonkin suhteen.
Kuitenkin huolimatta taudin tarttuvuudesta aikuisiin ja lapsiin, teoriat isorokon luonteesta ottivat selvästi takapakkia 1000-luvun paikkeilla. Useat aikuiset olivat jo immuuneja taudille ja suurin osa uusista sairastuneista oli lapsia, josta johtuen tautia ruvettiin tarkastelemaan lastensairautena. Lastensairautena isorokkoon alettiin liittää erikoista teoriaa, jossa sairaus johtui ns. sikiömyrkystä (tāi dú 胎毒). Sikiömyrkky oli teorian mukaan vanhemmilta, etenkin äidiltä tullut tai synnytyksessä suuhun jääneestä ”mudasta” johtuva sairauden siemen, joka piili lähes jokaisen sisällä. Sen nähtiin säilyvän kehossa lapsen kasvaessa, kunnes se poistui jonkin, esim. rokkotaudin myötä jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena. Tästä näkemyksestä johtuen isorokkoa kutsuttiin myös nimellä taivaallisen kukinnan sairaus (tiān huā bìng 天花病). Tulkinta sikiömyrkystä vaikutti myöhemmin joidenkin perinteisiä oppeja kannattavien lääkäreiden vastustukseen lastentauteja vastaan kehitettyjä rokotteita kohtaan, sillä myrkyn nähtiin mahdollisesti puhkeavan kukkaan toisenalaisissa muodoissa myöhemmin elämässä. Suureksi ongelmaksi tämä tulkinta muodostui Japanissa, minne kiinalainen lääketiede rantautui voimakkaasti samanaikaisesti näiden teorioiden leviämisen aikaan.
Myöhemmin 1500-luvulta alkaen tautia alettiin tarkastella uudelleen kulkutautina ja osa kirjoittajista ymmärsi sen leviämisen hyvin, joskin jotkut lääkärit säilyttivät pääasiallisena selityksenä sikiömyrkyn. Kulkutautina aihetta lähestyvät ymmärsivät altistuminen esimerkiksi sairaan tavaroille, vaatteille tai paranevan potilaan paiseiden eritteille olevan altistumista jollekin vieraalle, joka sairastutti ihmisen. Ihminen, jolla oli vahva qi ja puolustava qi (=immuunijärjestelmä) saavutti immuniteetin, kun taas heikoille tauti merkitsi kuolemaa. Tästä johtuen sairastuneita eristettiin ja jo varhaiskirjallisuudesta tunnettua ajatusta sairastuneiden elinikäisestä immuniteetista sovellettiin siten, että hoitajina toimivat taudille immuniteetin saaneet. Taudin vakavuuden vuoksi kaikki tavat, jolla nähtiin voitavan vähentää kärsimystä tai vakavan sairauden riskiä, nähtiin kokeilemisen arvoisena ratkaisuna. Tämä johti taudin leviämisen myötä myös laajamittaisempaan isorokon inokulaatioon.
Rokotteen saapuminen Kiinaan ja Japaniin
Kun länsimaissa lehmärokosta tehty rokote saapui Kiinaan, useat lääkäreistä ottivat sen vastaan huojentuneina. Osa taas vastusti rokotteita sikiömyrkkyteoriansa vuoksi. Japanissa kiinalaiseen lääketieteeseen perustuva perinnehoito kampō säilytti monia teorioita muuttumattomina aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Siellä sikiömyrkyn idea oli säilynyt erityisen voimakkaana ja aiheutti laajaa vastustusta. Kiinasta saapui Japaniin perinteisen kiinalaisen lääketieteen edustajia, jotka olivat luoneet muuhun perinteeseen sopivan tulkinnan siitä, miksi rokote oli hyvä ratkaisu taudin estämiseksi ilman myöhemmin ilmeneviä muita sairaudenmuotoja. Nämä selitykset vähensivät myös osaltaan japanilaisten rokotevastaisuutta.
Kiinassa isorokkorokote sai myös hivenen erilaisia muotoja, jossa rokotteita päädyttiin pistämään mm. akupunktiopisteisiin. Kiinassa myös kerättiin rokotuskohtaan syntyneistä pateista eritettä, josta tehtiin uusia rokotteita. Näihin toimenpiteisiin liitettiin välillä erilaisia selitysmalleja, joihin liittyi usein heikon ulkoisen patogeenin vahvistama puolustava energia sekä heikentävien tekijöiden poistuminen kehosta.
Rokotteet tulivat luontevaksi osaksi kiinalaisten lääketieteellisiä näkemyksiä, eikä perinne nähnyt niissä suurempia ongelmia. Ne myös vaikuttivat siihen, että Kiinassa kehittyi erilaisia injektioita käyttäviä hoitomuotoja, joissa injektiot annettiin akupisteisiin. Näitä injektiohoitoja ei tietääkseni tehdä länsimaissa esiintyvän kiinalaisen lääketieteen ja akupunktion yhteydessä.
Akupunktio ja rokotteet Suomessa
Suomessa toimii satoja akupunktiota työkseen tekeviä ihmisiä. Asianmukaisesti koulutetuilla hoitajilla on kansainvälisten suositusten mukaan myös opintoja modernista lääketieteestä tai virallinen terveydenhoitoalan koulutus. He suhtautuvat historiallisten edeltäjiensä tavoin pääasiassa avoimesti rokotteisiin. Akupunktiokoulutuksissa rokotteita ei varsinaisesti käsitellä, lukuun ottamatta joitakin yleisperiaatteita siitä, miten mahdollisia vastaanotolle kohdattavia harvinaisista rokotehaitoista kärsiviä potilaita voidaan yrittää hoitaa. Jokainen akupunktiohoitaja tekee omat päätöksensä rokotteiden ottamisen suhteen ja akupunktiohoitajien henkilökohtaiset kannat vaihtelevat yksilöittäin ja rokotekohtaisesti, aivan kuten muissakin ammattikunnissa. Henkilökohtaisten asenteiden ei kuitenkaan kuulu heijastua potilastyöhön. Akupunktiohoitajankoulutus ei anna pätevyyttä ottaa kantaa rokotuksiin liittyviin kysymyksiin, eikä ammatin työnkuvaan kuulu puuttua asiakkaiden rokotuspäätöksiin.
Lähteet:
Boylston, Arthur. (2012). The origins of inoculation. Journal of the Royal Society of Medicine vol. 105,7 (2012): 309-13. doi:10.1258/jrsm.2012.12k044
Buck Charles. (2003). Smallpox inoculation–should we credit Chinese medicine? Complement Ther Med. 2003 Sep;11(3):201-2. doi: 10.1016/s0965-2299(03)00087-6. PMID: 14659400.
Gross, Cary & Sepkowitz, Kent. (1998). The myth of the medical breakthrough: Smallpox, vaccination, and Jenner reconsidered. International journal of infectious diseases : IJID : official publication of the International Society for Infectious Diseases. 3. 54-60. 10.1016/S1201-9712(98)90096-0.
Lawrence, Conrad., Wujastyk, Dominik. (2000) Contagion: Perspectives from Pre-Modern Societies, Routledge. s. 23-38
Liu, Chien-Ling. 2016. Relocating Pastorian Medicine: Accommodation and Acclimatization of Medical Practices at the Pasteur Institutes in China, 1899-1951. Tohtorin väitöskirja, Kalifornian yliopisto. https://escholarship.org/uc/item/8n2727vb
Needham, Joseph. 1980. China and the Origins of Immunology, Centre of Asian Studies occasional papers and monographs. Numero 41. ISSN 0378-2689
Schottenhammer, Angela. (2014). Exchange of Medicinal Knowledge and Specialists in Early Modern East Asia: The Triangle of China, Japan and the Ryukyus.
Temple, Robert. (2007). The Genius of China: 3,000 Years of Science, Discovery, and Invention Revised ed. Edition. Inner Traditions. 978-1594772177
Trambaiolo, Daniel. (2014) Vaccination and the politics of medical knowledge in nineteenth-century Japan. Bulletin of the History of Medicine, 2014, v. 88, n. 3, p. 431-456. http://dx.doi.org/10.1353/bhm.2014.0047
丘熺 . 引痘略. (Concise account of vaccination, 1817). 心耕堂, 同治壬戌 [1862]